— Siinä näet, Robert.
— Jos se olisi ollut Hawkinsin isä, Robert vastasi hellittämättömän tarmokkaasti, — niin Hawkins ei sanoisi, ettei hän kuullut mitään. Se oli minun isäni, mylord, minun isäni, minun isäni..!
Robertin ääni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja äänettömänä hän vuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa, ja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syvään horrokseen.
— Orporaukat! John Mangles sanoi. — Jumala koettelee heitä ankarasti.
— Niin, Glenarvan sanoi, — liian suuri suru on saanut molemmat, vieläpä samalla hetkellä kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen.
— Molemmat! Paganel mutisi. — Se on outoa! Sitä ei tiede pitäisi mahdollisena.
Sitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja jännittäen kuuloaan Paganel viittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Paganel huusi kovalla äänellä. Kukaan ei vastannut.
— Se on outoa! maantieteilijä toisti palaten hyttiinsä. — Yhteiset ajatukset ja suru ei riitä selittämään tätä ilmiötä.
Seuraavana, 8. päivänä maaliskuuta, kello viisi aamulla päivän sarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sillä heitä oli ollut mahdoton saada pysymään poissa, taas koolla Duncanin kannella. Jokainen tahtoi tutkia tätä maata, jota eilen nähtiin vain epämääräisesti.
Kaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja noin puolentoista kilometrin päässä, niin että saattoi nähdä pienimmätkin yksityiskohdat. Äkkiä Robert kirkaisi. Hän väitti näkevänsä kaksi miestä, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen heiluttavan lippua.