Sitten kaikki halusivat juuri tällä saarella, tässä matalassa majassa kuulla Britannian haaksirikkoisten tarinan kahden pitkän erakkovuoden ajalta. Harry Grant koetti täyftää uusien ystäviensä toivomuksen.
— Minun tarinani, hän sanoi, — on sama kuin kaikkien jollekin saarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin Jumalaan ja itseensä tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henkeänsä luonnonvoimia vastaan. Kesäkuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä 1862 murskautui kuusipäiväisen myrskyn runtelema Britannia Maria-Teresian kallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja koko onneton miehistöni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob Learce, Joe Bell ja minä pääsimme rannalle parinkymmenen turhan ponnistuksen jälkeen.
Se maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometriä leveä, kahdeksan pitkä, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymmentä puuta, oli muutamia nurmikoita ja raikasta vettä sisältävä lähde, joka onneksi ei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa tässä kolkassa, en joutunut epätoivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin päättäväisesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini ja ystäväni, auttoivat minua tarmokkaasti.
Me aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meidän esikuvamme, keräämällä laivan jäännöksiä, työkaluja, hiukan ruutia, aseita, pussillisen kallisarvoisia siemeniä. Ensimmäiset päivät olivat tuskallisia, mutta pian saimme metsästämällä ja kalastamalla turvatuksi ravinnon, sillä villejä vuohia oli runsaasti saaren sisäosassa ja merieläimiä sen rannoilla. Vähitellen toimeentulomme muuttui säännölliseksi.
Minä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden avulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä ja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä rakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin rukouksiini.
Me työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty Britannian siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat terveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti kesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän aineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.
Me olimme rakentaneet asumuksen Britannian laudoista; se peitettiin huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin monenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.
Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä veneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista tuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa. Niinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen ansiosta.
Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta tähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet, mutta emme vielä olleet epätoivoisia.
Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun huomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva. Se tuntui suuntaavan meitä kohti.