— Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syytä valittaa! hän huudahti haltioissaan. — Tämä saarihan on paratiisi!
— Niin, Harry Grant vastasi, — paratiisi tämä oli kolmelle haaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti tänne, mutta minä pahoittelen, että Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelmällinen saari, jossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eikä ainoastaan pientä, ulapan aaltojen pieksämää poukamaa.
— Minkä vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi.
— Koska silloin olisin laskenut tänne sen siirtolan perustan, jonka tahdon lahjoittaa Skotlannille Tyynessä valtameressä.
— Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, — te ette siis ole luopunut aatteestanne, joka teidät on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa isänmaassamme?
— En, mylord, ja Jumalan ja teidän avullanne olen pelastunut vain toteuttaakseni sen. Köyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille kärsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla isänmaallamme tulee olla näillä vesillä oma, aivan oma siirtolansa, nauttiakseen siellä edes hiukan sitä itsenäisyyttä ja vaurautta, jota siltä puuttuu Euroopassa.
— Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. — Se on kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta tämä saari…?
— Ei, rouva, tämä kallio riittää korkeintaan muutamille siirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata.
— Hyvä on, kapteeni, Glenarvan huudahti, — tulevaisuus on meidän ja me etsimme yhdessä sellaisen maan.
Harry Grant ja Glenarvan puristivat lämpimästi toistensa käsiä sopimuksen vahvistukseksi.