Mutta lady Helena tai Mary Grant eivät valittaneet, vaikka yhtämittainen sade pakotti heidät pysymään kansissa. Raittiin ilman puute, ja laivan tärähtelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He tulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyyttä, kunnes sietämättömät puuskat pakottivat heidät taas alas. He palasivat silloin ahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin matkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi.
Heidän ystävänsä koettivat pitää heitä hyvällä tuulella. Paganel yritti tappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siinä oikein onnistunut. Paluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yhtä paljon mielenkiintoa kuin maanteiteilijän kertomukset pampasta ja Australiasta aikanaan herättivät, yhtä välinpitämättömästi ja kylmästi ottivat kuulijat vastaan hänen mietelmänsä ja kuvailunsa Uudesta Seelannista. Eihän tätä uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta halusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta. Kaikista Macquarien matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin. Hän oli harvoin kanssissa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hänen hermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen neljän ahtaan seinän sisään. Huolimatta sateen ryöpyistä ja meren pärskeistä hän oleili kannella päivät, jopa yötkin, milloin nojaten partaaseen, milloin levottomana astellen edestakaisin. Hän tähysteli lakkaamatta näköpiiriä. Kun hetkittäin hiukan seestyi, hän seisoi yhtä mittaa tutkien merta kaukoputkella. Hän näytti tekevän kysymyksiä mykille aalloille. Hän olisi tahtonut yhdellä kädensivalluksella pyyhkäistä pois näköpiiriä sumentavat sumut ja huurut. Hän ei kyennyt alistumaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. Hän oli tarmokas, tähän saakka onnellinen ja mahtava mies, jolta äkkiä oli riistetty onni ja mahti.
John Mangles ei jättänyt häntä ja kesti hänen rinnallaan ilmojen vimman. Tänä päivänä Glenarvan tutki näköpiiriä tavallista itsepäisemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli hänen luokseen:
— Etsittekö maata, mylord? hän kysyi.
Glenarvan pudisti päätään kieltävästi.
— Täytyyhän teidän jo haluta pois tältä prikiltä, nuori kapteeni jatkoi. — Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien pitänyt näkyä.
Glenarvan ei vastannut. Hän tähysti yhä, ja minuutin ajan oli hänen kaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan.
— Maa ei ole sillä puolella, John Mangles sanoi. — Teidän tulee katsoa enemmän oikealle, mylord.
— Minkä vuoksi, John? Glenarvan vastasi. — Minä en lainkaan etsi maata.
— Mitä sitten?