Kului kuukausi. Villit yrittivät muutamia kertoja vallata takaisin Motu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heidän ruuhensa tulivat ampumamatkan päähän laivoista, ne käännytettiin kanuunojen tulella.
Vihdoin olivat työt lopussa. Enää oli selvitettävä oliko kukaan noista kuudestatoista pelastunut verilöylystä, ja muiden puolesta kostaminen. Suuri upseeri- ja sotilasjoukko lähetettiin Takurin kylään. Sen uskoton ja pelokas päällikkö pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kylän asumukset tutkittiin tarkoin. Päällikön majassa löydettiin äskettäin keitetty ihmisen pääkallo, jossa vielä näkyi merkkejä ihmisen hampaista, eräässä puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen paita tunnettiin Marionin omaksi. Vielä tavattiin pukuja, nuoren Vaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sekä kauempana eräässä toisessa kylässä puhdistettuja ja keitettyjä ihmisen sisälmyksiä.
Nämä murhan ja ihmissyönnin kiistämättömät todisteet koottiin ja ihmisten jäännökset haudattiin kunnianosoituksin, minkä jälkeen Takurin ja hänen liittolaisensa Piki-Oren kylät poltettiin. Molemmat laivat lähtivät sitten 14. päivänä heinäkuuta 1772 näiltä kauheilta seuduilta.
Sellainen oli tämä surullinen loppunäytös, jonka matkustajan tulee tarkoin muistaa, jos hän astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan varomaton ei ota varteen tätä opetusta. Uusseelantilaiset ovat yhä vieläkin epäluotettavia ja ihmissyöjiä. Cook puolestaan sai myös kokea samaa toisella matkallaan v. 1773.
Kapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan laivan Adventuren vene, joka oli 17. päivänä joulukuuta lähtenyt maihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siinä oli yksi merikadetti ja yhdeksän miestä. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja lähetti luutnantti Burneyn etsimään sitä. Saavuttuaan maihinnousupaikalle Burney, kuten hän kertoi, tapasi "ihmisteurastuksen ja julmuuden näyn, jota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meidän kumppaneidemme päitä, sisälmyksiä, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan lähellä oli koiria ahmimassa muita samanlaisia jäännöksiä".
Lopettaaksemme tämän verisen luettelon tulee vielä mainita laiva Brothers, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyökkäsivät vuonna 1815, ja kapteeni Thompsonin komennossa olleen Boydin koko miehistö, joka murhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. päivänä maaliskuuta 1829, ryösti heimopäällikkö Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin Hawesin Sydneystä; hänen ihmissyöjäjoukkionsa teurasti useita matruuseja, keitti ruumiit ja söi ne.
Sellainen on Uusi Seelanti, jota kohti Macquarie kulki typerän miehistön hoitamana humalaisen komennossa.
TYRSKYT.
Vaivalloista purjehdusta jatkui yhä pitemmälle. Kuusi päivää lähdön jälkeen, 2. päivänä helmikuuta, ei Macquarielta vielä näkynyt Aucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyvä ja pysytteli lounaassa; mutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin laisinkaan. Kova merenkäynti rasitti sen mastoja; sen liitokset natisivat, ja se kykeni vain työläästi nousemaan maininkien harjalle. Vantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin että mastot taipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella.
Onneksi Will Halley, joka ei pitänyt kiirettä, ei lisännyt purjeita, sillä silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles toivoi siis, että tämä kurja alus saapuisi satamaan enemmittä onnettomuuksitta, mutta hän kärsi nähdessään matkatoveriensa epämukavat tilat.