— Hyvä, älkäämme tuhlatko aikaa, John.
Kaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa työhön. Hakattiin poikki takila, mikä vielä piti kiinni keulamastoa. Se oli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten märssy saatiin helposti irti. John Mangles aikoi käyttää sitä alustaksi lauttaan, jota kannattaisivat tyhjät astiat, niin että sillä voisi kuljettaa ankkureita. Siihen sovitettiin kääntöairo, jolla voitaisiin ohjata. Laskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit oli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla kiinnitetystä kaapelista.
Tämä työ oli puoliksi valmiina, kun aurinko lähestyi keskipäivän meridiaania. John Mangles määräsi Glenarvanin valvomaan työn jatkamista ja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisestä asemasta; tämä mittaus olikin hyvin tärkeä. Onneksi John oli löytänyt Will Halleyn hytistä Greenwichin merialmanakan lisäksi sekstantin, tosin perin likaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, että sen avulla saattoi määrätä auringon korkeuden. Hän puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle.
Liikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan keskipäivän hetkellä, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla kohdalla. Näin ollen selviää, että sitä varten pitää sekstantin kiikarilla nähdä todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi yhtyessään luovat. Mutta maa piteni täällä laajaksi niemeksi pohjoista kohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan väliin teki havainnon mahdottomaksi.
Siellä, missä ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan keinotekoisesti. Tavallisesti käytetään laakeaa astiaa, joka on täytetty elohopealla. Tämä on itsestään täysin vaakasuora peili. Johnilla ei ollut elohopeaa, mutta hän voitti tämän vaikeuden käyttämällä juoksevalla tervalla täytettyä sankoa, jonka pinta riittävän tarkasti heijasti auringon kuvan.
Hän tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin länsirannikolla, ja se oli onni, sillä ilman kronometriä hän ei olisi voinut laskea sitä. Puuttui siis vain leveysaste, ja hän ryhtyi määrittämään sitä.
Sekstantin avulla hän sai auringon puolipäiväkorkeuden taivaanrannan yli. Se oli 68° 30'. Auringon etäisyys taivaanrannasta oli siis 21° 30', koska näiden lukujen summa on 90 astetta. Mutta tänään, 3. päivänä helmikuuta, oli auringon poikkeama 16° 30' merialmanakan mukaan, ja kun siihen lisättiin matka keskitaivaasta, 21° 30', saatiin leveysmitaksi 38°.
Macquarien asema oli siis: pituusaste 171° 13', leveysaste 38°, lukuunottamatta mittavälineistä aiheutuvia pieniä virheitä, joista ei tarvinnut välittää.
Verratessaan sitä Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut Edenissä, John Mangles näki, että karilleajo oli tapahtunut Aotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yläpuolella, Aucklandin maakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella, oli Macquarie joutunut yhtä astetta etelämmäksi. Tarvitsi siis purjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta päästäisiin Uuden Seelannin pääkaupunkiin.
— Niinpä, Glenarvan sanoi, — matkaa on enintään kaksikymmentäviisi meripeninkulmaa. Sehän ei ole mitään.