— Mikä on lyhyt matka merellä, se on pitkä ja vaivalloinen maalla, vastasi Paganel.
— Siksipä teemmekin kaikki mikä ihmisvoimille on mahdollista saadaksemme Macquarien liikkeelle, John Mangles vastasi.
Kun paikka oli määritetty, jatkettiin taas töitä. Neljännestä yli kaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sitä käyttää hyväkseen, kun ankkureita ei vielä ollut laskettu. Mutta hän katseli Macquerieta silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen vapaaksi? Se nähtäisiin viiden minuutin kuluttua.
Odotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut, oli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas seuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut.
Sitten tehtiin jälleen työtä. Kello kaksi oli lautta valmis. Varppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson lähtivät viemään sitä kiinnitettyään touvin laivan perään. Laskuvesi kuljetti heitä, ja he laskivat ankkurin sadan metrin päähän kymmenen metrin syvyyteen.
Pohja oli hyvä, ja lautta palasi laivalle.
Nyt oli jäljellä iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin työläästi lautalle, joka toisti uudelleen äskeisen tempun, ja pian oli tämä toinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen.
John ja Wilson palasivat Macquarielle hinaustouvin avulla.
Ankkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa nousuvettä, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yöllä. Kello oli nyt kuusi illalla.
John Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, että kestävänä ja tottelevaisena hänestä kerran voisi tulla toinen perämies.