Siinä ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdyttävä toimeen. Töihin ryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitkälle, kun pimeä keskeytti ne.
Noin kello kahdeksan illalla, illallisen jälkeen, kun lady Helena ja Mary Grant lepäsivät vuoteillaan kanssissa, Paganel ja hänen ystävänsä keskustelivat vakavista asioista kävellen laivan kannella. Robert halusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina tarjoamaan apuaan ja ryhtymään miten vaaralliseen yritykseen tahansa.
Paganel oli kysynyt John Manglesilta, eikö lautalla voisi kulkea pitkin rannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John vastasi, että sellainen purjehdus olisi mahdoton niin heikkorakenteisella lautalla.
— Ja kun emme voi yrittää lautalla, kysyi Paganel, — olisiko sen voinut tehdä laivaveneellä!
— Miksei, John Mangles vastasi, — mutta vain sillä ehdolla, että purjehditaan päivällä ja ankkuroidaan yöllä.
— Ne roistot ovat siis jättäessään meidät…
— Niin, John Mangles vastasi, — he olivat juovuksissa, ja pelkäänpä, että he tässä pimeydessä ovat saaneet maksaa hengellään pelkurimaisen tekonsa.
— Sen pahempi heille, Paganel sanoi, — ja sen pahempi meille, sillä se vene olisi ollut perin tarpeellinen.
— Vielä mitä, Paganel, Glenarvan sanoi. — Lautta vie meidät kyllä maihin.
— Sitäpä juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilijä vastasi.