— Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi.
— Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi.
— Lautalle! John huusi.
Lady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja köysiportaita myöten ja istuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden päälle, kumppanit heidän lähelleen. Wilson tarttui peräsimeen. John asettui hoitamaan purjetta, ja Mulrady katkaisi köyden, joka piti lauttaa kiinni prikin kyljessä.
Purje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja tuulen kuljettamana.
Maa oli yhdeksän meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin päässä, jonka vähäisen matkan hyväairoinen laivavene olisi suorittanut kolmessa tunnissa. Mutta lautalla täytyi tyytyä paljon hitaampaan vauhtiin. Jos tuulta kestäisi, voitaisiin ehkä päästä rantaan yhden ainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi sitä poispäin, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa nousuvettä. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin ajatuksia.
Hän toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli alkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei olisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana takaisin ulapalle.
Matka sujui alussa onnellisesti. Vähitellen peittyivät riuttojen mustat huiput ja särkkien kellertävä hiekka aallokon ja nousuveden alle. Tarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa näiden salakarien välttämiseksi ja peräsintä niin huonosti tottelevan ja helposti ajelehtimaan lähtevän lautan ohjaamiseksi.
Puolenpäivän aikaan oli vielä noin yhdeksän kilometriä rantaan. Kun taivas oli jokseenkin kirkas, saattoi pääpiirtein erottaa maan muodon. Koillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu oli omituisen muotoinen: kuin taaksepäin katsova irvistävä apinanpää. Se oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla.
Kello puoli yksi Paganel huomautti, että kaikki karit olivat peittyneet kohoavan nousuveden alle.