— Ehkäpä tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena sanoi. — Se olisi onni.
— Ehkäpä, rouva, maantieteilijä vastasi, — mutta suuria toiveita ei juuri ole. Erilliset osastot eivät mielellään tutki seutua, missä joka pensas, pieninkin risukko voi kätkeä taitavan ampujan. Minä en siis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta eräitä lähetysasutuksia on länsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme helposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, että me voisimme marssia samaa reittiä kuin herra von Hochstetter seuratessaan Waikaton juoksua.
— Oliko hän joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant kysyi.
— Oli, poikani, saman tiedemiesryhmän jäsen, joka oli mukana itävaltalaisella fregatilla Novaralla, kun se kiersi maapallon ympäri vuonna 1858.
— Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silmät kiiluen kuunteli tarinoita suurista maantieteellisistä retkistä, — onko Uudessa Seelannissa ollut kuuluisia tutkimusretkeilijöitä, kuten Burke ja Stuart Australiassa?
— Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard, luonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heistä ovat maksaneet hengellään seikkailuhalunsa, eivät he ole niin kuuluisia kuin Australian tai Afrikan tutkijat…
— Tunnetteko te heidän tarinansa? nuori Grant kysyi.
— Tottakai, poikaseni, ja kun näen sinun haluavan tietää yhtä paljon kuin minä, niin kerron sen sinulle.
— Kiitos, herra Paganel, minä kuuntelen.
— Ja me kuuntelemme myös, lady Helena sanoi. — Eipä nyt satu ensimmäistä kertaa, että huono sää on pakottanut meitä oppimaan. Kertokaa meille kaikille, herra Paganel.