— Kuten käskette, rouva, maantieteilijä vastasi, — mutta kertomuksestani ei tule pitkää. Tässä ei ole kysymyksessä ne uskaliaat löytöretkeilijät, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian Minotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa voidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinpä minun sankarini eivät ole löytöretkeilijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan tavallisia matkailijoita, aivan arkipäiväisten tapaturmien uhreja.
— Keitä he ovat? Mary Grant kysyi.
— Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. Jälkimmäinen löysi muuten Burken jäännökset sillä ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin teille viipyessämme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat kumpainenkin omaa tutkimusretkeä Tawai-Punamun saarella. Molemmat lähtivät Christchurchista alussa vuotta 1863 etsimään eri kulkuteitä Canterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon yli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti päämajansa Brunner-järven rannalle, Witcombe sitä vastoin löysi Rakaian laaksossa solan, joka johti Tyndall-vuoren itäpuolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob Louper, joka on Lyttleton Times-lehdessä julkaissut kertomuksen matkasta ja sillä tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. päivänä huhtikuuta 1863 molemmat nämä matkailijat olivat erään jäätikön reunalla, mistä Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja varustautuivat etsimään uusia ylitysteitä. Seuraavana päivänä Witcombe ja Louper lepäsivät väsymyksestä ja kylmästä näännyksissä paksussa lumessa toistatuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Seitsemän päivää he harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden äkkijyrkkien seinämien välistä ei ollut mitään pääsyä, usein ilman tulta, joskus ilman ravintoa, sokeri sulaneena, leipä lionneena, vaatteet ja peitteet läpimärkinä, syöpäläisten ahdistamina, päästen parhaina päivinä etenemään viisi kilometriä, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metriä. Vihdoin, 29. päivänä, he kohtasivat maorimajan ja saivat eräästä puutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria, jonka ystävykset söivät yhdessä. Illalla he saapuivat merenrannalle lähellä Taramakaun suuta. Piti päästä sen oikealle rannalle, jotta olisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syvä ja leveä. Tunnin etsittyään Louper löysi kaksi pientä rikkinäistä kanoottia, jotka hän korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni toisiinsa. Matkamiehet lähtivät yrittämään sillä. Mutta ei oltu vielä keskellä virtaa, kun kanootit täyttyivät vedellä. Witcombe heittäytyi uimaan ja kääntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut uida, piti kiinni kanootista. Se pelasti hänet, joskaan ei ilman seikkailuja. Virta vei hänet tyrskyjä kohti. Ensimmäinen aalto painoi hänet merenpohjaan, toinen nosti jälleen pinnalle. Kolmas paiskasi kallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yö. Sade kohisi herkeämättä. Joka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pöhöttämänä hän oli tällä tavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui maalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. Päivän koitteessa hän rämpi erään lähteen luo ja huomasi, että virta oli kuljettanut hänet puolentoista kilometrin päähän siltä kohtaa, missä he yrittivät ylitse. Hän nousi, laahusti pitkin rantaa ja löysi pian onnettoman Witcomben, jonka ruumis ja pää olivat vajonneet liejuun. Witcombe oli kuollut. Louper kaivoi käsillään kuopan hiekkaan ja hautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi päivää jälkeenpäin hän tapasi nälkään nääntymäisillään vieraanvaraisia maoreja — sellaisiakin on muutamia — ja saapui 4. päivänä toukokuuta Brunner-järvelle, Charlton Howittin luo, joka kuusi viikkoa myöhemmin itse hukkui samalla tapaa kuin onneton Witcombe.
— Näyttää siltä kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydessä keskenään, John Mangles sanoi, — ikään kuin retkeilijöitä olisi yhdistänyt kohtalon side, jonka katketessa toisenkin täytyi kuolla.
— Te olette oikeassa, ystäväni John, Paganel vastasi, — ja minä olen usein tehnyt saman huomion. Mikä sai Howittin kuolemaan melkein samanlaisissa oloissa? Sitä en osaa sanoa. Hallituksen töistä määräävä mies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin tehtäväksi viitoittaa hevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle. Howitt lähti 1. päivänä tammikuuta 1863, mukanaan viisi miestä. Hän suoritti tehtävänsä taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin pituinen tie viitoitettiin eräälle Taramakaun kohdalle asti, josta ei enää päästy pitemmälle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi pian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa työtään. Herra Wyde suostui siihen. Howitt lähti viemään majapaikkaansa muonaa, viettääkseen siellä pahimman vuodenajan. Tällöin juuri hän tapasi Jakob Louperin. Kahden miehensä, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa Howitt lähti 27. päivänä kesäkuuta leiripaikastaan. He pyrkivät Brunner-järven yli. Sen koommin heitä ei ole nähty. Heidän pieni ja matala veneensä löydettiin rannalle ajautuneena. Heitä etsittiin yhdeksän viikkoa turhaan, ja selvää on, että nämä onnettomat, jotka eivät osanneet uida, olivat hukkuneet järven aaltoihin.
— Mutta mikseivät he voisi olla elossa ja terveinä jonkin seelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi.
— Ei, rouva, Paganel vastasi, — sillä vielä elokuussa 1864, vuosi katoamisensa jälkeen, he eivät olleet palanneet … ja jos Uudessa Seelannissa on vuoden kadoksissa, hän lisäsi hiljaisella äänellä, — se merkitsee, että on auttamattomasti hukassa!
NELJÄKYMMENTÄKAHDEKSAN KILOMETRIÄ POHJOISEEN.
Kello kuusi aamulla 7. päivänä helmikuuta Glenarvan antoi lähtömerkin.
Sade oli yön kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peittämä
taivas peitti auringon viiden kilometrin päässä maanpinnan yläpuolella.
Siitä lauhtuneen lämmön varassa saattoi uhmata päivämatkan rasituksia.
Paganel oli mitannut kartalla, että Cahuan vuoren ja Aucklandin väliä oli satakaksikymmentäkahdeksan kilometriä; se oli kahdeksan päivän matka, kuusitoista kilometriä vuorokaudessa. Mutta sen sijaan, että olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, hän katsoi paremmaksi pyrkiä Waikaton ja Waipan yhtymäkohtaan, Ngarnavahian kylään, neljänkymmenenkahdeksän kilometrin päähän. Sen kautta jatkuu tie tai paremmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee suuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sieltä olisi helppo päästä Druryyn ja levähtää siellä mainiossa majatalossa, jota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee.