Se oli parikymmentä metriä pitkä, puolitoista leveä ja metrin syvä kanootti, jonka keula oli korkea kuin venetsialaisessa gondolissa. Tämä alus oli yhtenä kappaleena koverrettu kahikatea-kuusen rungosta. Pohjaa peitti kerros kuivia saniaisia. Kahdeksat airot kuljettivat sitä eteenpäin, ja perässä istui mies melalla sitä ohjaamassa.
Peränpitäjä oli kookas, noin neljänkymmenenviiden ikäinen alkuasukas, leveärintainen, jänteväjäseninen, voimakasraajainen. Hänen kaareva, syvien vakojen uurtama otsansa, hänen tuima katseensa ja synkät kasvonsa tekivät hänestä pelottavan näköisen.
Hän oli korkea-arvoinen maoripäällikkö, kuten saattoi nähdä hienosta ja tiheästä tatuoinnista, joka seebrajuovaisena peitti hänen ruumistaan ja kasvojaan. Hänen kotkannenänsä juurelta lähti kaksi mustaa kierukkaa, jotka hänen kellervät silmänsä kaartaen yhtyivät otsassa ja häipyivät tuuheaan tukkaan. Leuka ja valkohampainen suu olivat säännöllisten kuvioiden peitossa, joiden sirot piirteet ulottuivat hänen leveälle rinnalleen asti.
Tatuointi, uusseelantilaisten "moko", on korkean arvon merkki. Ainoastaan se, joka on käyttäytynyt uljaasti useissa taisteluissa, on arvollinen käyttämään näitä kunniakoristeita. Orjat ja alhaisoon kuuluvat eivät voi saada niitä. Kuuluisat päälliköt tunnetaan näiden usein eläinten kuvia esittävien piirrosten hienoudesta, tarkkuudesta ja laadusta. Muutamat alistuvat viiteenkin kertaan perin tuskalliseen tatuointiin. Mitä kunniakkaampi mies Uudessa Seelannissa on, sitä enemmän tatuointeja.
Dumont d'Urville on kertonut tästä tavasta omituisia yksityisseikkoja. Hän on sattuvasti huomauttanut, että moko vastaa vaakunakilpiä, joista muutamat suvut Euroopassa ovat niin turhamielisiä. Mutta hän huomauttaa myös yhdestä erosta näiden kunniamerkkien välillä, siitä, että eurooppalaisten vaakunat useinkin osoittavat ainoastaan sen mieskohtaista ansiota, joka ne on ensimmäisenä saanut, todistamatta mitään hänen jälkeläistensä kunnosta, kun taas uusseelantilaisten mieskohtaiset vaakunat todistavat pätevästi, että saadakseen oikeuden niitä käyttää heidän on täytynyt osoittaa tavatonta omakohtaista uljuutta.
Riippumatta tatuoinnin myöntämästä arvonannosta, on siitä muutenkin kieltämättä hyötyä. Se vahvistaa ihokudosta, tekee ihon kestäväksi säänvaihtelua ja moskiittojen ainaisia pistoja vastaan.
Venettä johtavan päällikön korkeasta arvosta ei voinut olla vähintäkään epäilystä. Albatrossin terävä luu, jota maorien tatuoijat käyttävät, oli tihein ja syvin piirroin uurtanut viisi kertaa hänen kasvojansa. Hän oli siis tatuoimisen viidennellä asteella, ja se näkyi hänen ylväästä olemuksestaan.
Hänen väljään, koirannahoilla reunustettuun, phormium-lajista punottuun kaislamattoon verhottu vartalonsa oli vyötetty kangaskappaleella, joka oli äskeisistä taisteluista verinen. Hänen korviensa venytetyistä lehdistä riippuivat vihreästä nefriitistä tehdyt renkaat, ja kaulan ympärillä kalisi ketjuna "punamuita", eräänlaisia pyhiä kiviä, joilla on seelantilaisille tiettyä taikauskoista merkitystä. Hänen vierellään lojui englantilaista tekoa oleva pyssy ja "patu-patu", jonkinlainen smaragdinvärinen, vajaan puolen metrin pituinen kaksiteräinen kirves.
Lisäksi kanootissa istui täysin liikkumatta yhdeksän hirveän näköistä, samanlaiseen vaippaan puettua aseistettua, mutta alempiarvoista sotilasta, joita osaksi vielä rasittivat äskettäin saadut haavat. Kolme kesyttömiltä näyttävää koiraa loikoi heidän jaloissaan. Keulan puolelle sijoitetut kahdeksan soutajaa näyttivät olevan päällikön palvelijoita tai orjia; he soutivat voimakkaasti, ja vene kulki hyvää vauhtia ylös Waikaton virtaa, joka ei ollutkaan kovin vuolas.
Keskellä tätä pitkää venettä oli vierekkäin sullottu kymmenen eurooppalaista vankia, jalat sidottuina, mutta kädet vapaina.