Tällä välin oli satakunta uusseelantilaista kokoontunut pahiin, ukkoja, miehiä, nuorukaisia, toiset tyyninä, mutta synkkinä odotellen Kai-Kumun käskyjä, toisten osoittaessa rajua tuskaansa itkien sukulaisiaan tai ystäviään, jotka olivat kaatuneet viime taistelussa.
Kaikista niistä päälliköistä, jotka William Thompsonin kehotuksesta olivat nousseet taisteluun, Kai-Kumu oli ainoa järvipiiriin palannut ja ensimmäinen, joka ilmoitti heimolle, että kansankapina oli kärsinyt tappion Waikaton alajuoksun varrella. Niistä kahdestasadasta sotilaasta, jotka hänen komennossaan olivat lähteneet puolustamaan maataan, oli jäänyt sille tielle sataviisikymmentä. Vaikka muutamia oli englantilaisten vankeina, kuinka monta olikaan kaatunut taistelutanterelle isiensä maahan milloinkaan palaamatta!
Siitä johtui se synkkä toivottomuus, johon heimo vaipui Kai-Kumun saavuttua. Tappiosta ei näet ollut kuultu edes huhuja, ja siksi tämä tieto tuli niin odottamatta.
Alkuasukkaat ilmaisevat sieluntuskaa aina ruumiillisesti. Niinpä kuolleiden soturien vanhemmat ja ystävät, varsinkin naiset, repivät kasvojaan ja olkapäitään terävillä simpukankuorilla. Vuotava veri sekoittui kyyneliin; syvät naarmut osoittivat syvää surua. Onnettomat veren tahrimat ja mielettömät seelantilaiset naiset olivat kauheita katsella.
Toinen, alkuasukkaiden silmissä vielä tärkeämpi syy lisäsi heidän epätoivoaan. Ei siinä kyllin, että sukulainen tai ystävä oli kuollut, vaan hänen luunsa puuttuisivat sukuhaudasta. Nämä jäännökset katsotaan maorien uskonnossa välttämättömäksi tulevaa elämää varten; ei katoavaista lihaa, vaan luita, jotka huolellisesti kootaan, puhdistetaan, kiilloitetaan, jopa vernissataankin ja vihdoin pannaan "udupaan", "kunnian huoneeseen". Nämä haudat koristetaan puukuvilla, joihin on tarkoin jäljennetty vainajan tatuoinnit. Nyt jäisivät haudat tyhjiksi, uskonnolliset menot toimittamatta, ja luut, jotka kenties säilyvät villikoirien hampailta, vaalenisivat hautaamatta taistelukentällä.
Tuskan ilmaisut siis yltyivät. Naisten uhkauksia seurasivat miesten kiroukset eurooppalaisia vastaan. Haukkumasanoja sateli, eleet kävivät kiivaammiksi. Melu oli kiihtyä käsikähmäksi.
Kai-Kumu, joka pelkäsi heimon intoilijoiden tottelemattomuutta, käski viedä vangit erääseen pyhitettyyn paikkaan pahin toiseen päähän, jyrkkärinteiselle tasanteelle. Siellä maja nojasi vuorenseinään, joka kohosi kolmisenkymmentä metriä sen yläpuolelle ja oli tällä puolen linnoituksen jyrkkänä päätyvallina. Tässä "Wareatuassa", pyhitetyssä huoneessa, papit eli "arkit" opettivat uusseelantilaisille oppia kolmiyhteisestä jumalasta: isästä, pojasta ja linnusta eli hengestä. Tilavassa ja hyvin vankkarakenteisessa majassa oli valikoitua, pyhää ravintoa, jota Maui-Ranga-Rangi syö pappiensa suun kautta.
Päästyään hetkeksi turvaan alkuasukkaiden raivolta vangit heittäytyivät siellä phormium-matoille. Lady Helena, jonka voimat olivat lopussa ja mieli masentunut, vaipui puolisonsa syliin.
Glenarvan painoi häntä rintaansa vasten.
— Rohkeutta, rakas Helena, taivas ei hylkää meitä!