— Näitkö vangin, Tohongan?
— Minä näin hänet.
— Elääkö hän?
— Hän on kuollut. Englantilaiset ovat ampuneet hänet.
Nyt oli Glenarvanin seuralaistenkin kohtalo selvä.
— Te kaikki, Kai-Kumu huusi, — kuolette huomenna auringon noustessa.
Näitä onnettomia kohtaisi erotuksetta yhteinen rangaistus. Lady Helena ja Mary Grant katsahtivat kiitollisina taivaaseen.
Vankeja ei viety takaisin Wareatuaan, sillä heidän piti olla läsnä päällikön hautauksessa ja siihen kuuluvissa verisissä juhlamenoissa. Joukko sotureita vei heidät muutaman askelen päähän suunnattoman "kudin" juurelle, minne vartijat jäivät heidän luokseen päästämättä heitä silmistään. Virallisen surunsa valtaama maoriheimo näytti unohtaneen heidät.
Määrätyt kolme päivää olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja vainajan sielu oli siis iäksi jättänyt ruumiin. Toimitus alkoi.
Ruumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna kallisarvoiseen pukuun ja käärittynä komeaan phormium-mattoon; hänen sulilla koristetussa päässään oli vihreistä lehvistä tehty seppele; kasvot, kädet ja rinta oli voideltu öljyllä, eivätkä ne näyttäneet lainkaan muuttuneen.