— Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi.
— On, mylord, se se on; minä tunnen sen!
Robert ei erehtynyt. Viisitoista metriä ylempänä vuoren korkeimmalla huipulla oli äsken maalattuja paaluja pienenä vallituksena. Glenarvan tunsi nyt myös vuorostaan seelantilaisen päällikön haudan. Paetessaan hän oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle.
Toveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnettä haudan juurelle saakka. Leveä, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan aikoi juuri astua udupan sisään, kun hän äkkiä peräytyi.
— Villi! hän sanoi.
— Tuossa haudassako? majuri kysyi.
— Niin, MacNabbs.
— Ei se merkitse mitään; mennään sisään.
Glenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siellä oli muuan väljään phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan hämäryyden vuoksi he eivät voineet nähdä hänen kasvojansa. Mies näytti hyvin rauhalliselta ja söi aamiaista huolettomana.
Glenarvan aikoi puhutella häntä, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi kohteliaasti hyvällä englannin kielellä: