— Olkaa hyvä, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa.
Se oli Paganel. Hänen äänensä kuultuaan ryntäsivät kaikki udupaan ja joutuivat kunnon maantieteilijän pitkien käsivarsien syleiltäviksi. Paganel oli löytynyt! Hänen olemukseensa personoitui yhteinen pelastuminen. Haluttiin udella, miten ja minkä vuoksi hän oli joutunut Maunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi tämän loputtoman uteliaisuuden yhdellä sanalla.
— Villit! hän sanoi.
— Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, — ovat väkeä, jota minä halveksin syvästi.
— Mutta eivätkö ne voi…?
— Nekö? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa!
Kaikki seurasivat Paganelia, joka lähti ulos udupasta. Maorit seisoivat entisellä paikalla kukkulan juurella, hirvittävästi kirkuen.
— Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjentäkää keuhkonne, senkin naudat! Paganel sanoi. — Tälle vuorelle ette sittenkään kiipeä, sen vannon!
— Ja miksei? Glenarvan kysyi.
— Siksi, että päällikkö on kuopattu tänne. Hauta suojelee meitä, sillä tämä vuori on tabu!