Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla, rantasilloilla ja Glasgowin sillalla. Tahdottiin, näetsen, vielä kerta hyvästellä tätä rohkeata höyryä. Vinceut Playfair oli tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesiä, ja hän käytti itsensä tässä tilassa kuin kehutun hyvän ajan vanha romalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmaltin, ja kaksi navakkaa suun-antoa veljenpojalle todistivat tarmokasta sielua.
— Mene, James — sanoi hän nuorelle kapteinille — mene pian ja tule vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla, ja setäsi on sinua kunnioittava.
Näiden kehoitus-sanain perästä setä ja veljenpoika erisivät toisistaan, ja kaikki sivulliset lähtivätt laivasta.
Tällä silmänräpäyksellä Crockston ja John Stiggs oleskelivat toistensa vieressä sivulla kantta, kun ensinmainittu arveli:
— Hyvästi menee! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä toivon hyvää tällä lailla aljetusta reisusta.
Vastauksen asemesta John likisti hänen kättänsä. James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.
— Onko meillä tarpeeksi asti kova höyryn voima? — kysyi hän ensimäiseltä perämieheltä.
— On, kapteini — vastasi Mathew.
— Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti.
Käsky toteltiin hetikohta. Ruuvit pantiin liikkeelle. Delphin pyyhkäisi satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeiset hurrahuutonsa.