— No mikä sitte sisaresi poika on?
— Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerta tulee kelpo merimies.
— Kuulepas, rakas Crockston — huudahti kapteini — lunletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?
— Meripojista älkää pahoin puhuko — virkahti merimies. — Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin.
— Tuhat tulimmaista, ystäväni — vastasi James Playfair — sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enostaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takaisin.
Crockston ei käskettänyt itseänsä kahdesti. Hän kumarsi joksikin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoista vuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkamainen muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enon jyrkkätietoisuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.
— Kas niin, ole jäykkänä vain — sanoi hän. — Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme.
— Ei, ei — vastasi nuorukainen — ja Jumala meitä varjelkoon!
Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs
Delphinin laivaväkeen mönsträtyt.
Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä, tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön hetki oli läsnä.