— Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen paivelukseen. Se veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän täytyy panna se koetteille. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä tapahtuu, uiin antakaa minulle tieto.
Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.
— Aamulla kello 6 aikona sinä menet tarkastuspaikallesi perämaston tankosaalingille.
Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin hän jupisi muutamia sauoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:
— Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla perämaston tankosaalingillaan?
Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.
— No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini? — kysyi hän.
— Kylläpä hyvästi — vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. — On vain yksi asia, joka…
— Mikäs vain se on, ystävä-parkani? — kysäisi John, silmäillen
Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.
— Joo — jatkoi Crockston — kun ajatellen, että minun tällä iälläni pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpäin se kääntyy! Ja sitte on eräs perämaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni saivaristoon.