— Kiitos, herra kapteini, kiitos uhrauksesta, jota en ikänäni olisi rohjennut odottaa muukalaiselta.
— Miss — vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö tarkoitti — mutta minä en tiedä…
— Te tulette — jatkoi miss Jenny — minun tähteni kokemaan monia vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olis oikeus…
— Suokaa anteeksi, miss Jenny — vastasi James Playfair — mutta en tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin jokainen säädyllinen mies olisi kohdellut naista, ja tekolaatuni ansaitsee yhtä vähän tunnustamista kuin kiitollisuutta.
— Herra kapteini — sanoi Jenny — se on tarpeetonta, että kauemmin teeskentelemme. Crockston on sanonut minulle kaikki.
— Vai niin — sanoi kapteeni — Crockston on sanonut teille kaikki? Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään hytistänne ja tulemaan tänne ja puhumaan sanoja, jotka…
Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini melkoisesti hämyili, hän kun muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut amerikalaisen esityksen, mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa likempään selitykseen, mikä olikin kapteinille isoksi onneksi, vaan keskeytti hänen sanoen:
— Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet erästä tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en rohjennut vähintäkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänen, niin saatatte olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallia minun ojentaa teille käteni.
James Playfair ei tiennyt mitä vastata. Hän pureskeli huuliansa eikä rohjennut ottaa tyttöä kädestä. Hän hyvin kyllä hoksasi Crockstonin laittaneen hänen pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi maidotonta peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi Halliburtin vapauttamiseen ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta taisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissansa? Taisiko hän sysätä luotansa tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja syvällisellä ystävyyden tunteella? Taisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?
Tämä nuori mies koetti sen tähden antaa kiertävää vastausta, saattaaksensa vapaasti menetellä niinkuin tahtoi ja ollaksensa mihinkään sitoutumaton tulevaisuuden suhteen.