— Joo, minä se olen, herra kapteini — vastasi amerikalainen järkkymättömällä tasamielisyydellä. — Tahtosinpa nähdä, miten urhoolliset yhdysvaltalaiset ampuvat. Eivätpä kyllä tee sitä huonosti, ei tosiaankaan huonosti.
Kapteini yritti juuri sanomaan Crockstonille suoraan mitä ajatteli, mutta samassa silmänräpäyksessä putosi viskanne numero kaksi mereen juuri oikeanpuolisen looringin viereen.
— Hyvä — huudahti James Playfair — jo olemme jättäneet Iroquois'in kaksi kaapelinpituutta. Ne purjehtivat kuin rupisammakot, nuo sinun ystäväsi, vai kuinka, master Crockston?
— Enpä saata kieltää sitä — vastasi amerikalainen — ja ensi kerran elämässäni se on minulle tosin mielihyväksi.
Kolmas kuula jäi kauas kahden ensimäisen ta'a, ja vähemmässä kuin kymmenessä miuuutissa oli Delphin ulkona korvetin kanuunain kantovälistä.
— Tuosta nyt nähdään — sanoi James Playfair — mihin kaikki patenti-lokit maailmassa kelpaavat, mutta kiitos noille kuulille, nyt tiedämme minkä mukaan meidän tulee menetellä nopeutemme suhteen. Antakaa parantaa valkeata, muuten ei maksa vaivaa haaskata poltto-aineita.
— Teillä on hyvä alus — sanoi miss Jenny nuorelle kapteinille.
— On kyllä, miss Halliburtt, Delphinini tekee seitsemäntoista solmuväliä tunnissa, ja ennen päivän loppua olemme jättäneet korvetin näkymättömiin.
James Playfair ei liioitellut aluksensa kelvollisuuden suhteen, ja ennen auringon laskua olivat amerikalaisen aluksen mastonhuiput kadonneet taivaanrannan ta'a.
Tämä tapaus ilmaisi kapteinille miss Halliburtin luonteen perin uudelta kannalta. Jää oli nyt murtunut. Tämän hetken perästä Delphinin kapteini ja hänen matkustajattarensa jäännösmatkalla usein ja kauan puhelivat keskenänsä. Kapteini tapasi tytössä maltillisen, uskaliaan, ajattelevaisen ja älykkään tytön, joka puhui asiat julkisuoraan oikein amerikalaisten lailla, jolla oli lujat mielipiteet, jotka hän lausui vakuutuksella, joka tunki James Playfairin sydämeen, ja tunki sinne Playfairin tietämättä. Tyttö rakasti isänmaatansa, oli kaikesta sydämestään harrastunut Yhdysvallan isoon aatteesen ja puheli Yhdysvaltioiden sodasta innostuksella, jota kenellään toisella naisella ei olis voinut olla. Useasti tapahtuikin, että James Playfair joutui ymmälle mitä hänen piti tytölle vastata. Monesti oli "kauppamiehenkin" vakuutus vaarassa, ja miss Jenny ahdisti sitä yhtä voimakkaasti eikä antanut millään keinoin ehdoitella kanssansa. Alussa James paljon väitteli. Hän koki puollustaa liittolaisia Yhdysvaltalaisia vastaan, hän koki näyttää, että erikkolaisilla oli oikeus puolellaan, sekä vakuuttaa, että jotka vapaa-ehtoisesti olivat keskenään yhdistyneet taisivat samalla tavalla myöskin eri liittokunniksi erota. Mutta tyttö ei tahtonut siinä kohden antaa myöten. Hän paitsi sitä näytti toteen, että kysymys orjuudesta kävi edellä kaikkia muita tässä Pohjan ja Etelän taistelussa, sekä että kysymys siinä oli paljoa enemmin siveellisyydestä ja ihmisyydestä kuin valtiollisista asioista, ja James Playfair tarttui kiinni eikä voinut mitään vastata. Näissä väittelyissä James paitsi sitä ennen kaikkea oli tarkallinen kuulija, ja olisipa ollut miltei mahdotonta sanoa, pystyikö häneen enemmin miss Halliburtin toteen-näytteet vai se lumousvoimako, minkä hän tunsi häntä kuultelemasta. Mutta hänen täytyi viimein muun muassa tunnustaa, että kysymys orjuudesta oli pääkysymyksenä Yhdysvaltioiden sodassa, että se oli jollakin tavalla ratkaistava ja että oli herjettävä noista hirvittävistä, raakalaisuuden aikoja muistuttavista näytelmistä.