— He hankkiutuvat — sanoi hän — kysymään meiltä, mitä meillä on tekemistä näillä kulkuvesillä.
— No, me annamme heille sanan sanasta, kaksi paraasta — vastasi kapteini — mutta he saavatkin maksaa uteliaisuutensa.
Sillä aikaa laskivat kryssääjät täydellä höyryllä suoraan Delphiniä kohti, joka pitkitti menoansa, alinomaa ahkeroiten pysyä niiden kanuunain kantamattomilla, mutta James Playfair piti länsi-eteläistä kurssia, pettääksensä viholliset laivnat. Näiden piti siis todellakin uskoa, Delphinin aikovan käyttää Morris-saaren vieristä väylää, mutta siellä oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulista yksi ainoa olisi voinnt ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia länsi-etelää kohti, eivätkä muuta huolineet kuin noudattaa sen liikkeitä, ajamatta sitä erittäin innokkaasti takaa.
Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James Playfair, joka tahtoi pettää kryssääjät Delphinin nopeuden suhteen, oli heikennyttänyt sen kulkua, mennen vaan heikolla höyryllä. Kuitenkin piti vihollisten korsteineista nousevasta sakeasta savutuprusta luulla, hänen kokevan saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis alukselle mitä vikevintä vauhtia.
— Kyllä kohta ällistyvät — sanoi kapteini — kun näkevät meidän puikahtavan heidän käsistänsä.
Havaittuansa olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti kapteini yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti kryssääjät kaksi peninkulmaa tuulen puolelle. Nämä kun näkivät tämän tempun, käsittivät heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa höyryä takaa. Mutta nytpä jo oli kovin hiljaista. Delphin, jonka ruuvit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti viholliset alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin asianmukaisesti hänen peräänsä, mutta yhdysvaltalaiset viskoivat hukkaan heitoksensa, jotka eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski höyry, vähäisen syvällyksensä avulla, pitkin Sullivan-saarta, mennen täydellä höyryllä tuohon ahtaasen kulkureikään. Siellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään Yhdysvallan kryssääjä olis uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista jalkaa syvä.
— Mitä? — huudahti Crockston — eikö se olekaan sen vaikeampaa?
— Master Crockston — vastasi James Playfair — vaikeus ei ole sisään, vaan kyllä ulospääsyssä.
— Joutavia! — jatkoi amerikalainen — se ei minua isosti huoleta.
Laivalla semmoisella kuin Delphin ja kapteinin johdolla semmoisen kuin
James Playfairin mennään sisään milloin ja mistä tahdotaan, ja ulos
samalla tavalla.
Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin arvelematta, epäilemättä.