— Mitä? Sekö ilkeä veitikka?…
— Se olen minä, ellette pahastu.
— Oi, mikä jalomielisyys ja uhrautuva sydän! — huudahti miss Jenny, likistäen pienillä käsillään amerikalaisen ruttuisia.
— Crockston, ystäväni — sanoi James Playfair — nyt ymmärrän teidät täydellisesti, ja ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi astua sijaanne.
— Itsekullakin on tehtävänsä — vastasi Crockston. — Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin yhtyisitte sangen pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitä vastoin saatte sitte kyllin tekemistä siinä että pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten ja liittolaisten kanuunain alate, jossa yrityksessä minun hnonosti kävisi.
— Jatkakaa, Crockston!
— Päästyäni kerta kauniisti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani, kyllä mä nähnen, miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä tulee. Sillä aikaa te vain lastaatte laivaanne.
— Oi, ne asiat — sanoi kapteini — eivät nyt ole paljon-arvoisia.
— Ei niin, ei niin! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä muuten sanoisi? Antakaa tunteiden ja asiain käydä rinnatusten. Sillä keinoin vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain, voipiko kaikki olla kuudessa päivässä suoritettuna?
— Voipi.