— Kenties tahdotte, että teidät otetaan kiinni osallisena rikokseen?
Passepartout tarttui molemmin käsin päähänsä. Häntä olisi tuskin voinut tuntea. Fiksiin ei hän uskaltanut katsahtaakaan. Phileas Fogg varas, niinkö! Hänkö, Audan pelastaja! Hänkö, tuo antelias, kelpo mies! Ja kumminkin viittailee vähän sinnepäin! Passepartout koetti mielestään karkoittaa tuommoiset epäluulot. Hän ei tahtonut uskoa isännästään niin pahaa.
— Mitäs te sitten minusta tahdotte? — kysyi hän ponnistaen viimeisetkin voimansa.
— Katsokaas, minä olen seurannut herra Foggia aina tänne saakka, mutta en ole vieläkään saanut käsiini pyytämääni vangitsemiskäskyä. Auttakaa te minua viivyttämään häntä täällä.
— Minäkö, ettäkö minä…!
— Niin, pannaan puoleksi 2,000 puntaa, jotka pankki on luvannut palkinnoksi.
— En koskaan! — vastasi Passepartout yrittäen nousemaan, mutta vaipuen alas jälleen. Hän tunsi päänsä kovin raskaaksi ja voimiensa rauenneen.
— Monsieur Fiks, — puhui hän sopertaen, — vaikka kaikki tuo, mitä olette puhunut, olisikin totta … vaikka minun isäntäni olisikin varas, jota ajatte takaa … vaikka minä väitän sitä vastaan … niin minä … hänen palvelijansa … minä olen nähnyt hänen olevan hyvän ja jalomielisen miehen… Häntä en petä … en … vaikka saisin kaiken maailman kullat… Minä olen maasta … semmoisesta … missä ei senkaltaista leipää syödä…
— Ette siis suostu?
— En.