Sivukäytävää myöten liikkui lakkaamatta kirja- ja sanomalehtikauppiaita tavaroitaan tarjoilemassa, samoin niitä, jotka myyskentelivät liköörejä, ruokatavaroita, sikareja. Ostajia ei suinkaan puuttunut.
Matkustajat olivat lähteneet Oaklandin pysäyspaikalta kello 6 illalla. Oli pilkkopimeä ja ilma kylmä, taivas oli pilvessä ja lupasi lumisadetta. Juna ei kulkenut kuin 32 kilometrin nopeudella tunnissa, pysäykset siihen luettuina, mutta silläkin nopeudella olisi ennätetty perille määrätyssä ajassa.
Vaunuissa ei puheltu juuri ollenkaan; unikin jo rupesi uuvuttamaan matkustajia. Passepartout istui salapoliisin vieressä puhuttelematta häntä kumminkaan. Viimeisten tapausten jälkeen oli heidän välinsä käynyt hyvin kylmäksi. Ei myötätuntoisuutta enää, ei luottamusta. Fiks oli entisellään, mutta Passepartout pysyttelihe hänestä loitompana, valmiina kuristamaan entisen ystävänsä.
Tunnin kuluttua junan lähdöstä rupesi satamaan lunta, onneksi ei kumminkaan niin suuressa määrin, että siitä olisi ollut haittaa junan kululle. Vaunun akkunoista ei näkynyt kuin ääretön valkoinen huntu, jota vastaan veturin höyry harmaana kuvastihe.
Kello 8 tuli vaunuun "Stewart" ja ilmoitti matkustajille, että maatapanon kello oli soinut. Pian oli tämä vaunu, "sleeping car", muutettu makuuhuoneeksi. Sohvien selkämykset nostettiin ylös, niille laitettiin makuuvuoteet, ja muutaman hetken kuluttua oli jokaisella matkustajalla mukava vuode, joka paksuilla uutimilla oli peitetty kaikilta kärkkäiltä silmäyksiltä. Lakanat olivat lumivalkoisia, pielukset pehmoisia — ole hyvä vaan ja käy maata; ja niinpä kaikki tekivätkin, niinkuin olisi oltu mukavan postilaivan hytissä. Mutta sillä välin juna kiiti täysin höyryin Kalifornian kautta.
San Fransiskon ja Sacramenton välillä on maa tasaista. Sillä osalla rautatietä, jonka nimi on "Central Pacific Road", on lähtökohtana ensin Sacramento, josta se kulkee itää kohti, kunnes yhtyy Omahasta tulevaan rataan. San Fransiskosta Kalifornian pääkaupunkiin kulki tie suoraan koillista kohden, seuraten San Pablon lahteen laskevan American River'in rantaa. Näiden kahden tärkeän kaupungin välillä, jota on 120 peninkulmaa, kului kuusi tuntia, niin että kello 12 kuljettiin Sacramenton ohi, matkustajain maatessa sikeintä untansa. He eivät siis nähneet ensinkään tätä suurta kaupunkia, jossa Kalifornian hallitusvirastot istuvat, eivät sen leveitä katuja, eivät sen komeita hotelleja, puistoja eivätkä kirkkoja.
Sacramentosta lähdettyään tuli juna Junctionin, Roddinin, Auburnin ja Colfaksin asemain kautta Sierra Nevadan vuoristoon. Kello 7 aamulla kuljettiin Ciscon aseman kautta, ja tuntia myöhemmin oli makuuhuoneet jälleen muutettu tavallisiksi rautatievaunuiksi, ja matkustajat saivat nyt akkunoista katsella kauniita maisemia tässä vuoriseudussa. Rata totteli Sierran oikkuja, kulkien milloin ihan lähitse vuoren kuvetta, milloin pauhaten jyrkkäin kuilujen äyräillä, kierrellen isoissa käyrissä liian teräviä nurkkia, milloin sujahtaen ahtaisiin soliin, joista ei olisi luullut ulos pääsevänkään. Veturi, kimallellen säkenissänsä kuin pyhä lipas, heittäen lyhdystänsä kellertävää valoa, kumautellen hopeoitua kelloansa, lehmänheitturi edessään kuin hyväkin etulinnoitus, yhtyi vihellyksillään ja jyrinällään vuorivirtain ja koskien pauhuun ja tuprutellen savuansa ylös honkain tummiin latvoihin.
Matkalla oli peräti vähän tunneleja ja siltoja. Rata pysyttelihe vuorien rinteillä, hakematta suorinta tietä ja loukkaamatta luontoa.
Kello 9:n paikoilla juna kulki Carsonin laakson kautta Nevadan valtioon, yhä vain pyrkien koillista kohti. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin Renon asemalle, jossa oli 20 minuuttia murkina-aikaa.
Tästä lähtien nousee rata Humboldt joen vartta muutamia peninkulmia pohjoiseen. Sitten se kääntyy itää kohti, pysytellen virran rannalla hamaan Humboldt Ranges'iin saakka, jonka lähteet ovat Nevadan itäisimmässä päässä.