— Niin kyllä.
— Ja jollei tuo indiaanien hyökkäys olisi matkaanne viivyttänyt, niin olisitte tullut New-Yorkiin tämän kuun 11 p:nä aamupuolella, niinkö?
— Niin, melkein 12 tuntia ennen laivan lähtöä.
— Hyvä. Te olette siis myöhästynyt 20 tuntia; erotus 20:n ja 12:n välillä on 8; siis 8 tuntia täytyy ennättää edelle. Tahdotteko koettaa?
— Jalkaisinko? — kysyi herra Fogg.
— Ei, vaan reellä, — vastasi Fiks, — purjereellä. Muuan mies ehdotteli minulle taannoin sitä.
Ehdottelijana oli sama mies, joka oli puhutellut salapoliisia viime yönä ja jolle tämä vain oli viitannut kädellään.
Phileas Fogg ei vastannut mitään; mutta kun Fiks osoitti miestä, joka käveli laiturilla, astui Mr. Fogg hänen luokseen. Muutaman silmänräpäyksen perästä meni herra Fogg tuon miehen seurassa, joka oli amerikkalainen nimeltä Mudge, lähellä Kearneyn linnaa olevaan vajaan.
Siellä Mr. Fogg näki erään kummallisen kapineen, jonkinlaisen raamin, asetetun kahdelle hirrelle, jotka etupuolelta olivat taivuksissa ylöspäin, niinkuin reen jalakset. Tuommoiseen ajopeliin sopi istumaan viisi kuusi henkeä. Etupuolella oli korkea masto ja siinä suuren suuri purje. Mastosta, joka oli hyvin luja ja kiinnitetty rautalangoista kierretyillä köysillä, läksi taaki, johon sai vetää ison taakipurjeen. Perällä oli ruori.
Tämä oli niinsanottu jäävene. Talvella, kun ketoja kattaa iljannejää ja lumi hidastuttaa junain kulkua, käytetään näitä ajoneuvoja hyvällä menestyksellä asemain välillä. Niiden purjeet ovat tavattoman isot — vene ei niin suuria kestäisikään — ja myötätuulella ne kiitävät pitkin preerioita yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin pikajunat.