Mutta tuuli se päinvastoin vain kiihtyi, niin että masto oikein notkistelihe. Rautaköydet pitivät sitä kumminkin pystyssä, ja niissä synnytti tuuli kummallisia, vaikeroivia säveliä.
— Niissä kuuluu kvintti ja oktaavi, — sanoi Mr. Fogg.
Tämäpä olikin kaikki, mitä hän koko matkallaan puhui. Mrs. Auda oli huolellisesti kiedottu turkkeihin ja peitteisiin.
Passepartout oli punainen kuin kuu poutailtana. Hän ahmi itseensä raitista ilmaa. Hänen järkähtämätön luottamuksensa oli herättänyt hänessä toiveita jälleen. New-Yorkiin piti oikeastaan tultaman aamulla; nyt tosin tullaan vasta illalla, mutta ehkäpä kumminkin vielä päästään sinne ennen höyrylaivan lähtöä Liverpooliin.
Passepartout'in teki mieli puristaa Fiksin kättä, sillä Fikshän se oli ehdottanut tämän rekimatkan, siis keksinyt ainoan keinon, millä päästä Omahaan hyvissä ajoin. Mutta lieneekö joku aavistus hänessä herännyt, vai mikä lie ollut, mutta kättä hän ei puristanut.
Yksi asia oli, jota Passepartout aina oli muistava, nimittäin kuinka suureen vaaraan Mr. Fogg oli empimättä antaunut pelastaakseen hänet indiaanien käsistä. Siinä hän oli pannut alttiiksi omaisuutensa, henkensä… Niin, sitä ei Passepartout milloinkaan ole unohtava.
Matkustajat olivat vaipuneet kukin omiin mietteisiinsä, mutta reki se sillä välin riensi rientämistään autioita lumikenttiä myöten. Kulkiko se jokien ja purojen poikki, sitä ei voinut erottaa; maa ja vesi oli yhtenä lumihurstina. Tasanko, joka leviää Union Pacific roadin ja Kearneystä S:t Josephiin menevän haararadan välillä, on kuin mikä autio saari. Ei kylää, ei asemaa, ei linnaa. Silloin tällöin kiiti nuolen nopeudella heidän ohitsensa alaston puu, jonka valkoisia oksia tuuli taivutteli; silloin tällöin näkyi joku lintupari pyrähtävän lentoon. Näkyipä joskus jommoinenkin joukko nälkäisiä susia, jotka saalista himoten koettivat saavuttaa rekeä. Silloin Passepartout istui revolveri kädessä, valmiina laukaisemaan niin pian kuin joku uskaltaisi lähestyä. Jos nyt jostakin syystä reki olisi pysähtynyt ja sudet päässeet karkaamaan matkustajain kimppuun, olisivat he olleet huutavassa hukassa. Mutta reki ei vauhtiansa vähentänyt; se pääsi edelle, ja pian oli ulvova lauma jäänyt kauaksi siitä.
Kello 12:n paikoilla huomasi Mudge muutamista merkeistä, että reki kulki nyt Platte-Riveriä myöten. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän tiesi, ettei Omahaan ollut enää kuin 20 peninkulmaa.
Eikä ollut kello vielä yhtäkään, kun Mudge nousi ja rupesi käärimään purjeita kokoon. Purjeittakin kulki reki vielä puolen peninkulmaa. Viimeinkin se pysähtyi ja Mudge, osoittaen lumikattoisiin rakennuksiin, virkkoi:
— Kas niin, nyt ollaan perillä.