— Kello on 8.43, — sanoi Thomas Flanagan nostaessaan.
Hiljaisuus vallitsi nyt klubin isossa salissa. Mutta äkkiä alkoi ulkoa kuulua kovaa melua, huutoja ja rähinää. Kellon heiluri naksutti sekunteja matemaattisen tarkasti. Kukin pelaaja luki itsekseen jok'ainoan lerkkauksen.
— Kello on 8.44, — sanoi John Sullivan äänellä, joka väen väkisinkin värisi.
Minuutti vielä, niin veto on voitettu! Andrew Stuart ja hänen toverinsa eivät pelanneet enää. He lukivat sekunteja.
Neljäskymmenes sekunti — ei vielä mitään! Viideskymmenes — ei vieläkään.
Kun 55:s sekunti oli kulunut, kajahti ulkoa kuin ukkosen pauhu: rajuja käsien taputuksia, hurraahuutoja, kirouksia. Melu läheni lähenemistään.
Pelaajat nousivat seisomaan.
Kun viisari näytti 57 sekuntia, avautui salin ovi, ja 60:s sekunti ei ollut vielä lyönyt, kun Phileas Fogg astui sisään, perässään suuri väenpaljous, joka oli tunkeutunut klubin portista sisälle.
Ja sitten kuului levollinen ääni:
— Tässä olen nyt, hyvät herrat!