— Herra konsuli, — vastasi poliisi opettavaisella äänellä, — suuret varkaat ovat ulkonäöltään aina rehellistä väkeä. Ymmärrättehän, että niillä, joilla on luonnosta roiston naama, ei ole muuta keinoa kuin yksi ainoa, nimittäin pysyä rehellisinä, muuten heidät otettaisiin kiinni. Rehellisiä kasvoja — juuri niitä pitää ennen kaikkia tarkastaa. Ja se on tosin vaikeata työtä, sen myönnän; se ei ole enää pelkkää ammattia, se on taitoa.
Herra Fiks oli nähtävästi vähän itserakas, eikä niin varsin vähänkään.
Laiturilla oli sillä välin liike käynyt vilkkaammaksi. Merimiehiä jos jostakin maailman nurkasta, kauppamiehiä, välittäjiä, lastinpurkajia, fellaheja (maalaisia) kokoontui sinne yhä enemmän. Höyrylaiva oli nähtävästi tulossa.
Ilma oli kaunis, mutta itäinen tuuli teki sen viileäksi. Muutamia minareetteja kohoili kaupungissa kimallellen auringon valjuissa säteissä. Etelää kohti pisti 2,000 metriä pitkä satamasulku ulos Suezin reitille. Punaisen meren pinnalla souteli kalaveneitä ja ranta-aluksia, joista muutamilla vielä oli vanhanaikuinen, komea kaleerin-muoto.
Fiks käveli edestakaisin väkijoukossa tarkastellen tapansa mukaan kaikkia ohikulkevia terävällä, pikaisella katseella.
Kello oli nyt puoli yksitoista.
— Mutta eikö se nyt jo tule! — virkkoi hän kuullessaan sataman kellon lyövän.
— Ei suinkaan se enää kaukana ole, — vastasi konsuli.
— Kuinka kauan se viipyy Suezissa? — kysyi Fiks.
— Neljä tuntia, ottaakseen hiiliä. Suezista Adeniin, Punaisen meren eteläpäähän, on 1,310 peninkulmaa, ja semmoisella matkalla kyllä hiiliä tarvitaan.