Ryhdyttiin työhön niin hiljaa kuin mahdollista. Parsilainen ja Passepartout kumpikin tahollaan koettivat kaikin voimin irroittaa tiilikiviä saadakseen kahden jalan suuruista aukkoa.
Työ edistyi nopeaan, mutta äkkiä kuului huuto temppelin sisästä, ja pian vastattiin siihen ulkopuolelta.
Passepartout ja opas taukosivat työstään. Oliko kukaan huomannut heidät ja antanut hälyytysmerkkiä? Tavallisin varovaisuus käski heitä peräytymään, ja niin he tekivätkin yhdessä Phileas Foggin ja sir Francis Cromartyn kanssa. He kyykistyivät maahan, odottivat, kunnes voivotushuudot — jos ne nimittäin semmoisia olivatkaan — taukoaisivat, ja olivat sitten jälleen valmiit jatkamaan työtänsä.
Mutta — voi kovaa onnea! — vartioita ilmaantui tällekin puolelle pagodia. Mahdotonta on sanoin selittää sitä harmia, mitä nuo neljä miestä tunsivat nähtyänsä työnsä jääneen kesken. Koska he nyt eivät enää pääse uhrin luo, niin millä keinoin he voivat hänet pelastaa? Sir Francis pureskeli suutuksissaan kynsiänsä, Passepartout oli ihan vimmassa, niin että opas töin tuskin jaksoi hillitä häntä. Fogg oli kylmäverinen kuin ennenkin eikä osoittanut tunteitansa.
— Nyt ei liene enää muuta neuvoa kuin lähteä pois, — sanoi kenraali matalalla äänellä.
— Eipä lienekään, — myönsi opas.
— Malttakaa, — sanoi Fogg. — Ennätänhän, jos olen Allahabadissa huomenna ennen puoliyötä.
— Mutta toivotteko sitten vielä jotain? — kysyi sir Francis Cromarty.
— Parin tunnin kuluttua rupeaa aamu hämärtämään ja…
— Sattuma auttaa meitä kenties viimeisessä tuokiossa.
Kenraali olisi tahtonut lukea Phileas Foggin ajatukset hänen silmistään.