— Morning Chronicle sanoo, että hän on gentlemanni.
Tämän selityksen antoi Phileas Fogg, jonka pää kohosi sanomalehden takaa. Samalla Phileas Fogg tervehti pelitovereitaan, ja nämä vastasivat tervehdykseen.
Seikka, josta puhuttiin ja josta kaikki Yhdistetyn Kuningaskunnan sanomalehdet innokkaasti keskustelivat, oli tapahtunut kolme päivää ennen, syyskuun 29 p:nä. Setelitukku, joka sisälsi 55 tuhatta puntaa (1 milj. 375 tuhatta markkaa), oli varastettu Englannin Pankin ensimmäisen rahastonhoitajan virkapöydältä.
Niille, jotka kummastelivat semmoisen tapauksen mahdollisuutta, selitti pankinjohtaja Gauthier Ralph, että samassa tuokiossa kuin varkaus tapahtui, oli rahastonhoitaja juuri kirjaan panemassa 3 shillingin 6 pencen summaa, ja eihän hänellä voinut silmiä olla kaikilla haaroin.
Tässä on huomattava — mikä selittää yllämainitun tapauksen — että tuo ihmeellinen laitos, nimeltä Bank of England, näkyy pitävän peräti suurta huolta yleisön arvokkaisuudesta. Ei yhtään vartiaa, ei vahtimestaria, ei vanunkiverkkoa! Kultaa, hopeaa, seteleitä on esillä, melkeinpä tahtoisi sanoa: kenen saatavina hyvänsä. Ei näet saa vähintäkään epäillä kenenkään ohitsekulkevan rehellisyyttä. Muuan englantilaisten tapain tarkimpia tutkijoita kertoo tästä seuraavaa: Eräässä pankin huoneessa, jossa kertoja oli, teki hänen mielensä lähemmältä katsella noin 7 tai 8 naulan painoista kultakappaletta, joka oli rahastonhoitajan pulpetilla. Hän otti sen käteensä, katseli sitä ja antoi sen lähellä seisovalle, tämä taas viereiselleen, ja niin kulki kultakappale kädestä käteen aina salin päässä olevaan pimeään käytävään ja palasi vasta puolen tunnin kuluttua takaisin, eikä rahastonhoitaja sillä välin ollut yhtään kertaa nostanut edes silmiänsäkään työstänsä.
Mutta toisin oli käynyt syyskuun 29 p:nä. Setelitukku ei tullutkaan takaisin, ja kun komea kellolaitos Drawing-office'n yläpuolella oli lyönyt viisi, jolloin toimistot suljetaan, ei Englannin Pankilla ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa 55 tuhatta puntaa voiton ja tappion tilille.
Sittenkuin varma tieto varkaudesta oli saatu, lähetettiin taitavimpia salapoliiseja suurimpiin satamiin, niinkuin Liverpooliin, Glasgowiin, Havreen, Sueziin, Brindisiin, New-Yorkiin y.m. Sille, joka saa varkaan kiinni, luvattiin kaksituhatta puntaa ja sitäpaitsi viisi prosenttia takaisin saatavasta summasta. Nämä poliisit saivat käskyn pitää tarkasti silmällä kaikkia matkustajia, sekä tulevia että lähteviä, kunnes heti kohta vireille pantu valmistava tutkinto oli saanut lähempiä seikkoja selville. Syytä oli, niinkuin Morning Chroniclekin sanoi, luulla, ettei varas kuulunut mihinkään englantilaiseen varkaiden seuraan. Mainittuna syyskuun 29 päivänä oli huomattu pankissa herrasmies, hyvissä vaatteissa ja hieno käytökseltään. Hän oli useampia kertoja kulkenut siinä huoneessa, missä varkaus tapahtui. Valmistelevassa tutkinnossa saatiin hyvin tarkat ulkonaiset tuntomerkit miehestä ja luettelo niistä lähetettiin kaikille Yhdistetyn Kuningaskunnan ja manteren salapoliiseille. Senpä vuoksi jotkut kunnon miehet — niiden joukossa Gauthier Ralph — luulivat kyllä syytä olevan toivoa, ettei varas suinkaan pääse pakoon.
Tämä tapaus tietysti oli päivän keskustelujen aineena Lontoossa ja koko Englannissa. Keskusteltiin sinne ja tänne, oliko muka vai eikö ollut pääkaupungin poliisin mahdollista saada varas kiinni. Ihmekös siis, että Reform-Clubin jäsenet myöskin juttelivat samasta asiasta, varsinkin kun yksi pankin alijohtajista oli heidän seurassaan.
Arvoisa Gauthier Ralph ei ottanut epäilläkseen poliisin onnistumista, sillä hän toivoi luvatun palkinnon suuresti kiihottavan salapoliisien uutteruutta ja älyä. Mutta hänen virkaveljensä Andrew Stuart oli kokonaan toista mieltä. Herrat kävivät korttipöytään: Stuart Flanagania ja Fallentin Foggia vastaan. Pelin aikana ei puhuttu mitään, mutta robberien välissä keskusteltiin sitä kiivaammin.
— Minun mielestäni, — sanoi Andrew Stuart, — on pakenemisella enemmän mahdollisuutta kuin kiinnisaamisella, sillä epäilemättä on varas konstinsa oppinut mies.