— Te siis aina vaan uskotte tuota matkaa maan ympäri?
— Lujasti uskon; entäs te, monsieur Fiks?
— Min'en usko sitä.
— Lystikäs veitikka! — vastasi Passepartout ja iski silmää niin peräti viekkaasti.
Tämä saattoi Fiks paran ymmälle. Tuo "veitikka" teki hänet rauhattomaksi, hän ei osannut sanoa miksi. Olisikohan ranskalainen mitä arvannut? Fiks ei tiennyt mitä ajatella. Eihän hänen ammatistaan tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mitenkä Passepartout olisi siitä vihiä saanut? Mutta sittenkin hän oli noilla sanoillaan jotain tarkoittanut.
Kunnon Passepartout meni toisen kerran vielä pitemmälle, sillä hän ei malttanut olla puhumatta.
— Kuulkaas, monsieur Fiks, —- sanoi hän juonikkaasti, — kun nyt tullaan Hongkongiin, niin kohtaakos meitä se kova onni, että te jätätte meidät?
— Enpä tiedä, — vastasi Fiks nolona, — kenties…
— Voi sentään, — sanoi Passepartout, — olisipa suuri onni meille, jos te tulisitte mukaan; sillä näettekös, kun laivayhtiön asiamies on mukana, niin ei uskalleta matkalla kuhnailla. Tehän läksitte Bombayhin asti vain, ja nyt olette pian Kiinassa! Amerikkaan ei ole Kiinasta enää pitkä matka, ja Amerikasta Eurooppaan on vain yksi askel.
Fiks katseli tarkastellen ranskalaista, jonka kasvoissa kuvastui erinomainen lystillisyys, niin että salapoliisikin rupesi nauramaan. Mutta Passepartout, kerran vauhtiin päästyänsä, kysäisi, ansaitseeko hän muka paljonkin ammatissaan.