Chorillossa oli nyt vähän väkeä. Kun don Végal ja Martin Paz olivat vetäyneet muutamaan merenrannalle rakennettuun huvilaan, saivat he siis elää rauhassa, katsellen Tyynen Valtameren ääretöntä pintaa.
Markiisi don Végal, joka kuului Perun vanhimpiin hispanialaisiin perheisin, tiesi että hänessä sammui mainio suku, josta syystä hän saattoi ylpeillä. Hänen kasvoissaan näkyi myös syvän alakuloisuuden jälkiä.
Oltuansa jonkun aikaa sekaantuneena valtiopuuhiin, inhoi hän nyt sanomattomasti noita alituisia vallankumouksia, jotka pantiin toimeen ainoastaan persoonallisen kunnianhimon vuoksi ja hän oli nyt vetäynyt jonkunlaiseen yksinäisyyteen, jota ainoastaan harvinaisella väliajalla keskeytti niiden velvollisuuksien täyttäminen, joita kohteliaisuus vaati.
Hänen suuri omaisuutensa oli siten vähitellen huvennut. Hänen maatilansa oli työmiesten puutteesta rappio-tilassa ja sen vuoksi hän oli pakotettu ottamaan suuria summia velaksi; vaan häntä ei peloittanut se ajatus, että hän pian joutuisi häviölle. Hispanialaisen kansan huolettomuus ynnä kyllääntyminen hyödyttömään elämään oli tehnyt hänet tunnottomaksi uhkaavaisen tulevaisuuden suhteen. Muinoin naimisissa armaan puolison kanssa ja pienen viehättävän tytön isänä oli hän nähnyt hirveän onnettomuuden tempaavan nämä rakkauden esineet hänen käsistään. Hän ei ollut enää millään hellällä siteellä sidottu mailmaan ja hän antoi päivänsä kulua, miten vaan sattui.
Don Végal luuli sydämensä olevan kuolleen, kun hän äkiki tunsi sen uudelleen sykkivän seurustellessaan Martin Pazin kanssa. Tämä vilkas luonne herätti hänet uuteen eloon; indianin jalo ja arvokas ryhti miellytti ritarillista hidalgoa; kyllääntyneenä hispanialaisiin ylimyksiin, joihin hän ei enää luottanut ja inhoen mestisiä, jotka pyrkivät kohota edellisten kustannuksella, yhtyi markiisi mielihyvällä siihen alkuperäiseen kansanheimoon, joka niin urhoollisesti taisteli Pizarron sotureiden kanssa Amerikan maasta.
Indiania pidettiin kuolleena, kuten don Végal oli Limassa kuullut kerrottavan, mutta koska hän piti Martin Pazin ja juutalaisen naisen naimisen kuolemata pahempana, päätti hän pelastaa indianin tässäkin suhteessa, antaessaan Samuelin tyttären joutua naimisiin André Certan kanssa.
Koska siis Martin Paz tunsi äärettömän alakuloisuuden painavan sydäntään, ei markiisi huolinut lainkaan keskustella hänen kanssaan menneistä ajoista, vaan puhui nuoren indianin kanssa arvottomia asioita.
Kuitenkin sanoi don Végal, joka hänen alituisesta suremisestaan oli pahoillaan, eräänä päivänä hänelle:
"Minkätähden, nuori ystäväni, olette luonnollista jalouttanne osoittamatta, kun kätkette sydämessänne niin jokapäiväistä tunnetta. Eikö esi-isienne joukkoon kuulunut Manco Capac, jonka isänmaan rakkaus on suonut hänelle paikan sankarien rivissä? Minkä jalon työn mies voi toimittaa, kun halpa himo ei tee hänen mielensä alakuloiseksi! Ettekö sydämessänne toivo joskus pääsevänne jälleen itsenäisiksi?"
"Sitähän me puuhailemme, armollinen herra", vastasi indiani, "eikä se päivä ehkä enää ole kaukana, jolloin veljeni miehissä tekevät kapinan".