Tämä oli mitä huonoin ravintola, jota piti eräs iäkäs indiani-eukko; ravintola tarjoi vierailleen, jotka kaikki kuuluivat köyhimpään kansaan, maissi-olutta ja erästä toista, sokeriputken nesteestä valmistettua juomaa.
Indianien kokoukset tässä paikassa pidettiin aina määrätunnilla, jolloin pitkä tanko pystytettiin ravintolan katolle ikäänkuin merkiksi.
Tämän merkin annettua astui huoneesen indiania kaikista ammateista, rakennus-johtajia, muulin-ajajia, ajureita, yksi erällään ja katosivat kohta etuhuoneen takana olevaan suureen saliin. Emäntä näkyi olevan suuressa puuhassa ja jätti ravintolan hoidon piiolleen sekä kiiruhti itse palvelemaan vieraitaan.
Muutamia päiviä Martin Pazin katoamisen jälkeen oli suuri kokous pidetty ravintolan salissa. Töin tuskin saattoi eroittaa jokapäiväisiä vieraita tässä ravintolassa, sillä sali, joka ennestään oli sangen pimeä, kävi tupakin savun kautta vielä pimeämmäksi. Noin viisikymmentä indiania oli asettunut soikean pöydän ympäri; muutamat pureskelivat teelehtiä, joita sekoitettiin hyvänhajuisen maan kanssa; toiset joivat maissi-olutta suoraan suurista saviastioista, mutta nämä toimet eivät lainkaan heitä häirinneet, vaan he kuulivat suurimmalla tarkkuudella puhetta, jota muuan indiani piti.
Puheenpitäjänä oli Sambo, jonka katse osotti suurta vakavuutta.
Tarkoin tarkastettuaan kuulijoitaan, lausui hän:
"Auringon pojat saattavat nyt puhua asioistaan. Ei löydy ketään petollista korvaa, joka heitä kuuntelee. Muutamat meidän ystävistämme, jotka ovat puetut katulaulajiksi, vetävät ohitsekulkevien huomion puoleensa ja meillä on täällä täydellinen vapaus".
Todellakin kuului mandoliinin ääni ulkoa.
Ravintolassa olevat indianit, jotka tiesivät olevansa turvallisessa paikassa, kuuntelivat tarkkaan Sambon puhetta: häneen luottivat ne kokonaan.
"Mitä uutisia voi Sambo kertoa Martin Pazista?" kysyi muuan indiani.