[XXII]
Me rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta käytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet sataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo huudahti:
— Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia! Olemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!
Kun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen supistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia ja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka kautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien. Sen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen maailmankauden maakerroksissa.
Sitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia, jotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri kerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, — jotka perustuvat sille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.
Mutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle merkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole voinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja koskettaa käsillämme.
Kauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja manganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka suuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista ihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien mullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei kuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.
Liuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä, joka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen suuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.
Sähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta, säihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin läpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri väreihin.
Kello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä, melkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi väri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen, muodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja joka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me olimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.