Kello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä kärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän toivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!
Jalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin valittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan; se olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen määräpäivänsä oli loppumaisillaan.
Vihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.
— Auttakaa! Minä kuolen.
Setäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja lausui viimein seuraavat synkeät sanat:
— Kaikki on lopussa!
Silmäni painuivat umpeen.
Kun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina vaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en saattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin siitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni viimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa heikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan pinnalle.
Meillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja minusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani. Tunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia kääntyäkseni graniittivuoteellani.
Muutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei vähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista ohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.