Tässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää. Käytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä islantilaisen poistuvan lamppu kädessä.
Miksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä koetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta huuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.
— Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain itsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen kauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka käytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun poismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi käynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti minua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä seikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän yön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet erottaneet?
[XXIII]
Tunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä syitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen toistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani hulluksi!
Mutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja Hannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen viimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.
Hän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja herätti hänet. Setäni nousi ylös.
— Mitä nyt? kysyi hän.
— Vettä! vastasi linnustaja.