Voisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu polyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt sanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti Hannun sanat.
— Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.
— Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.
— Alhaalla, vastasi Hannu.
— Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja puristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.
Emme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä jyrkemmäksi.
Tunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria tuhatta jalkaa alemmaksi.
Tällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi, jonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän. Kun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena olevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni ilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.
— Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron kohinaa.
— Puron! huusin minä.