— Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!
Toivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää väsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi huomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt vasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen huomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä kului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.
Nyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut tutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille ominaisella vaistolla hän "tunsi" tämän virran kallion läpi, mutta hän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista nestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.
Pian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme loitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.
Silloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle, missä virta tuntui olevan meitä lähinnä.
Istahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden jalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.
Ajattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä, jättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.
Hannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.
Hän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti; katsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja kuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin hänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului selvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen jalan korkeudella maasta.
Tunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä linnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen tarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.