— Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.
— En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.
— Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman tunnin levänneet.
Unohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä siitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.
[XXIV]
Seuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi ihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi olla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen selityksen.
Söimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista vettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä pitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen setäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas, sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat ne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle olisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle, niin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.
Mutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.
— Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon ikivanhat kaiut.