Marssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli, teki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon alku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut tutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon kuljetusta matkasta.
Käytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään kaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme juuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka johdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata aallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät pian mytologiseen suuntaan.
Mitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa suuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni loppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan olisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten. Mutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin kauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.
Muutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme alkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä alemmaksi.
Sanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän matkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.
Perjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan, olla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin ja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.
Silloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla taputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.
— Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti, sillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!
Tapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen alkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut tällaiseen.
Aukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama, samanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli nähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan kuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä niille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli vaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään jälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita olisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän pysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin istahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme syödessämme ja joimme purosta.