Mutta suuri oli hämmästykseni!
Edessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan jalkojeni juuressa.
[XXVII]
Toivottomuuteni oli kuvaamaton; ihmiskielen sanat eivät pysty tulkitsemaan tunteitani. Olin elävältä haudattu, ja kohtalonani oli kuolla nälkään ja janoon.
Kuinka kuivalta tuntuikaan tuo kallio! Koneellisesti laskin kuumat käteni maata vastaan.
Mutta kuinka olinkaan joutunut eroon purosta, jota ei enää näkynyt? Nyt ymmärsin syyn siihen ihmeelliseen äänettömyyteen, jonka olin äsken huomannut, kun viimeisen kerran kuuntelin, eikö kuuluisi toverieni huutoja. Lähtiessäni kulkemaan väärää polkua en ollut huomannut, ettei puroa enää ollutkaan, ja nyt oli selvää, että käytävä oli jakautunut ja että Hannun-puro, seuraten toista kulkutietä, oli mennyt seuraajineen tuntemattomiin syvyyksiin!
Kuinka löytäisin takaisin? Ei ollut mitään jälkiä, eikä jalkani tehnyt mitään merkkiä kovaan kallioon. Vaivasin aivojani selittääkseni tätä vaikeata kysymystä, mutta tilaani saattoi kuvata vain yhdellä sanalla: kadotettu!
Niin! Kadotettu syvyyteen, joka mielestäni oli mittaamattoman suuri! Tämä kolmenkymmenen penikulman vahvuinen maakerros painoi kauhistuttavana taakkana hartioitani; tunsin itseni muserretuksi.
Koetin kääntää ajatukseni maallisiin seikkoihin, mutta se onnistui huonosti. Hampuri, talo Kuninkaankadun varrella, Graüben raukkani, koko se maailma, jonka alla nyt vaelsin, vilahti nopeasti kiihtyneen mielikuvitukseni ohitse. Kuin houraillen mietin kaikkia matkamme tapauksia, purjehdustamme, Islantia, Fridrikssonia, Sneffelsiä! Ja sanoin itsekseni, että jos minulla vielä tällaisessa tilanteessa oli vähääkään toivoa jäljellä, niin se juuri olisi hulluuden merkki, ja että parempi olis suorastaan heittäytyä epätoivoon!