Mikä inhimillinen voima olisikaan todella enää voinut viedä minut takaisin maapallon pinnalle ja avata sen ammottavan holvin, joka kohosi ylläni?
— Voi, setäni! huusin minä epätoivoisella äänellä.
Tämä oli ainoa nuhteleva sana, joka pääsi huuliltani, sillä käsitin hyvin, mitä tuskia tämä onneton mies kärsi, hakiessaan vuorostansa minua.
Kun siis huomasin olevani ihmisavun saavuttamattomissa, kykenemättömänä tekemään mitään pelastuksekseni, ajattelin taivaan apua. Mieleeni johtui muistoja lapsuudestani ja äidistäni, jota en ollut nähnyt sitten kuin pienenä lapsena. Turvausin rukoukseen, vaikkei minulla ollut oikeutta toivoa, että Jumala kuulisi minua, kun vasta näin myöhään käännyin hänen puoleensa, kuitenkin rukoilin häntä palavasti.
Rukous rauhoitti minua hiukan, ja saatoin käyttää kaikki sielunvoimani ajatellakseni asemaani.
Minulla oli mukanani ruokaa kolmeksi päiväksi, ja vesipulloni oli täynnä. Kumminkaan en voinut jäädä kauemmaksi aikaa tähän; mutta pitikö minun kulkea ylös- vai alaspäin?
Nähtävästi ylöspäin! Aina vain ylöspäin!
Sillä tavoin minun täytyi viimein tulla sille paikalle, missä erkanin purosta, tuohon onnettomaan käytäväin haaraan. Kun kerran sinne pääsisin, niin puroa seuraten voisin kenties saavuttaa Sneffelsin huipun.
Miksi en sitä ennen tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen toivo, ja tärkeintä oli siis löytää Hannun puro.
Miksi en sitä jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen mahdollisuus, ja tärkeintä oli siis löytää' Hannun-puro.