Nousin ja kuljin jyrkkää mäkeä ylös, nojaten rautakärkiseen keppiini. Kuljin toivorikkaana ja rauhallisena, kuten ainakin mies, jonka tie on selvä.
Kuljin puoli tuntia pysähtymättä kertaakaan; koettelin tunnustella äsken kulkemaani tietä käytävän muodosta, muutamien kivien epätasaisuudesta ja tien mutkauksista, mutta en löytänyt mitään erikoista tuntomerkkiä, ja huomasin pian, ettei tämä käytävä voinut viedä minua takaisin haarautumispaikalle. Vastaani tuli läpipääsemätön seinä; kaaduin pitkäkseni kalliolle.
Sitä kauhistusta ja epätoivoa, joka minut silloin valtasi, en voi kertoakaan; olin peräti masentunut. Viimeiset toiveeni oli tämä kivinen seinä tehnyt tyhjiksi.
Kadotettuna tässä harhakäytävässä, jonka mutkat kulkivat ristiin rastiin joka suunnalle, voimatta enää toivoakaan pelastusta! Minun täytyi kuolla mitä hirveimmällä tavalla! Mutta, kummallista kyllä, johtui mieleeni ajatus, että jos kivettynyt ruumiini joskus löytyisi, niin sen löytyminen kolmenkymmenen penikulman syvyydestä maan sisästä antaisi aihetta tieteellisiin keskusteluihin!
Koetin puhua kovalla äänellä, mutta en jaksanut saada kuivettuneilta huuliltani muuta kuin sekavia äännähdyksiä; huohotin tuskissani.
Keskellä tätä hätää kohtasi minua uusi onnettomuus. Lamppuni putosi maahan ja meni rikki; minulla ei ollut mitään, millä saatoin panna sen kuntoon. Valo riutui ja oli jo sammumaisillaan!
Näin kuinka valo alkoi himmentyä lasitorvessa. Pitkä jono liikkuvia varjoja häilyi pimeillä seinillä. En uskaltanut räpäyttää silmiäni, sillä pelkäsin kadottavani viimeisenkin valonpilkahduksen! Joka silmänräpäys odotin, että se sammuisi ja pimeys nielisi minut.
Lepattava liekki tuikahti vielä kerran; keskitin kaiken näkövoimani siihen kuin viimeiseen valon vilahdukseen, joka minun oli sallittu koskaan enää nähdä; ja sen jälkeen synkkä pimeys kääri minut vaippaansa.
Minulta pääsi kauhea hätähuuto! Maan päältä ei valo pimeimpänäkään yönä häviä kokonaan! Se on epäselvää, hyvin heikkoa, mutta olkoonpa vaikka kuinka vähän valoa jäljellä, niin näemme kuitenkin hiukkasen! Mutta täällä ei ollut yhtään valoa. Täydellinen pimeys teki minut aivan sokeaksi.
Silloin menivät ajatukseni sekaisin. Nousin, ojensin käteni ja aloin tuskallisesti haparoida. Pakenin, syöksyin umpimähkään eteenpäin tässä sekavassa sokkelossa, alituisesti alaspäin, juosten pimeätä käytävää ikäänkuin maanalaisten luolain asukas, huutaen, kiljuen, mölisten, joskus loukaten itseni epätasaisia kallioita vastaan, kaatuen ja taas nousten pystyyn verisenä, koettaen juoda verta, joka vuoti kasvoilleni ja odottaen joka hetki, että kallioseinä musertaisi vihdoinkin pääni!