Mihin tämä hurja juoksu? Siitä olin aivan tietämätön. Monen tunnin kuluttua vaivuin lopen uupuneena ja menehtyneenä kiviseinän viereen ja menin tainnoksiin!
[XXVIII]
Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi ja hylätyksi.
Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani; tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.
Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.
Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen putoaminen!
Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin oman sydämenikin sykinnän.
Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä, sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.
— Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.