Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa, vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin puhuttiin, siitä olin vakuutettu.
Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.
— Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!
Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu" lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.
Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu. Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän heidänkin kuulla minun ääneni.
— Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!
Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla heikontunutta ääntäni.
— Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?
Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut tainnoksista.
— Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.