Taas kuuntelin, ja tällä kertaa — — niin, aivan oikein! — tällä kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.
Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.
Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin sähkölennätinlanka johtaa sähköä.
Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!
Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä. Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat korviini:
— Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?
— — —
— Niin, niin! vastasin minä.
— — —
— Lapseni, missä olet?