— — —
— Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan, jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!
— — —
Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.
— Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä paikalta! Hyvästi siis!
— — —
— Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin.
Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan: sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky. Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa, että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P. Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa, joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen korva.
Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.
Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin. Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.