Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa kulkuani.
Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.
[XXIX]
Kun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden päällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon merkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja avattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.
— Hän elää! hän elää! huusi hän.
— Niin! vastasin heikolla äänellä.
— Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis pelastettu!
Tulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan vuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia, ennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.
Tällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen silmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni kädessä.