— Hyvää päivää, sanoi hän.
— Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa nyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.
— Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen käärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa sentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.
— Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja mikä päivä on tänään?
— Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.; mutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.
Tunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat väkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä luulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.
Kun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni. Vuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa luolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno hiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei ollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta aukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen loiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.
Arvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko kaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä korvanakaan voineet pettää.
— Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta! ajattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah! tunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas tulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo onnellisesti päättynyt?
Näitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori sisään.